Onneton ghettolapsuus väkivaltaisen alkoholisti-isän ja sen toimet hiljaisesti hyväksyvän ja emotionaalisesti jääkylmän äidin kanssa ei kasvata kovin mallikkaita lapsia. Ei edes yhtä. Julian leikki pullonkorkeilla, kun häkkitappeluiden jälkeistä viinan siivittämää adrenaliiniryöppyä ratsastanut isäukko mätti vaimokullan päätä uunin ja nyrkin välillä kuin pingispalloa. Kukaan ei odottanut lapsesta mitään erikoista eikä Julian koskaan saavuttanut mitään erikoisen hienoa ja vaikka olisi saavuttanut, ei kotona olisi ollut ketään joka olisi ihaillut koenumeroita keittiönpöydän äärellä. Keskinkertainen koulussa ja opiskelu ei kiinnostanut. Teini-iässä piti pakata kamat, kun äidin mielestä oli kamalan väärin hakata koko elämän ajan terrorisoinut old man pihauksen päähän manalasta. Lähtö kuitenkin tuli eikä auttanut itkeminen. Eikä kyllä itkettänytkään, kun kotiolot olivat mitä olivat. Vähän huonoa seuraa ja alkoholi- ja huumekokeilua aivan liian nuorena ja kierre oli valmis. Ei tultaisi ikinä olemaan mitään ja kuoltaisiin sinne ghettolähiöön joko jonkun epäonnistuneen asuntomurron yhteydessä tai kasvettaisi vain yhtä hirveäksi ihmiskuoreksi kuin vanhemmatkin. Glamour oli siitä kaukana.

​

Jonkinlaista isähahmoa haettiin vähän kaikkialta, mutta piireissä ei paljoakaan hyviä esikuvia ollut. Isosta koosta ja räjähdysalttiista luonteesta oli sentään se hyöty, että kerättiin edes jonkinlaista kunnioitusta jo keskenkasvuisena kaduilla eikä kukaan hyppinyt varpaille. Tai jos hyppi niin tiesi hyppineensä. Semilämpimimmät muistot ovat ystävien sohvilta ja pienissä paloissa perhearkea. Joskus vahdittiin jonkun linnakundin lapsia, kun satuttiin olemaan ainut selväpäinen kamaa vetävien aikuisten keskellä ja vietettiin pliisuja juhlapyhiä nuudeleita syöden pahvilautasilta. Ainakaan ei tullut selkään ja se oli jo iso positiivinen muutos aiempaan, vaikka kukaan ei myöskään ohjannut paremmille poluille tai antanut oikeasti hyviä vinkkejä tulevaisuutta varten.

​

Ulospääsyä noidankehästä ei näyttänyt olevan. Kasa pikkurikoksia vyön alla ennen täysi-ikäisyyttä, mutta ei mitään älyttömän vakavaa. Piti oppia olla jäämättä kiinni. Julian ei aktiivisesti halunnut olla ihmisroska, mutta kuvioista oli vaikea päästä pois. Pakotie löytyi lopulta, kun joku kävi puhumaan high school ikäisille lapsille armeijaan liittymisestä ja lupaili paljon. Kaikille lupauksille ei koskaan tullut vastinetta, mutta kokemushan sekin oli. Joskus olisi voinut luulla, että tulevaisuus oli valmis ja sitä olisi voinut tehdä koko elämänsä. Vyön alle ei kuitenkaan jäänyt kuin yksi reissu ulkomaille (se ensimmäinen ja viimeiseksi jäänyt matka Yhdysvaltojen ulkopuolelle) ja sitten tulikin kenkää kun ehkä vähän palattiin vanhoihin tapoihin ja ehkä annettiin positiivinen huumetesti ja ehkä jäätiin kiinni kamaa taskuissa ja muuta mukavaa. Näytti taas siltä ettei Julian vain voinut voittaa tai juosta sukujuuriaan karkuun. Las Vegasissa oltiin taas takki auki. Likainen narkkari samoissa piireissä, joissa naamatkaan eivät olleet varsinaisesti muuttuneet.

 

Jojoilua alamaailmassa ja nokan rasitusta kokkelin vetämisellä harrastettiin ihan liian pitkään. Ne pari vuotta elämästä olivat ehdottomasti niitä kaikkein synkimpiä, vaikkei alkujaankaan oltu saatu kovin kirkasta starttia elämään. Yhden istutun linnakakun ja yliannostuspelästyksen jälkeen ei haluttu kuitenkaan kuolla ihan niin nuorena. Julian toimi velanperijänä ja portsarina, välillä möi samaa kamaa josta oli taistellut irti ja teki muitakin hyvin omituisia ja enemmän tai vähemmän laillisia töitä. Oudoin ehkä joku parin kuukauden jobi jossain autotalliversiossa WWE:stä tai rooli parin sadan dollarin kauhuelokuvassa kuminaamari päässä. Kumpikaan ura ei lähtenyt nousuun eikä oltu uusia Jason Voorheeseja tai Stone Cold Steve Austineita.

 

Nykyisellekin alalle päädyttiin vähän sattumalta, kun joku samassa paikassa portsarina oleva vinkkasi serkkunsa siivousyrityksestä ja toimistojen tomuttelu ei Juliania kiinnostanut, mutta rikospaikat ja raskas nostelu tuntuivat vähän potentiaalisemmalta vaihtoehdolta. Pimeänä harjoitetun koeajan jälkeen työnantaja halusi oikeasti palkata ja hankki kaikki pätevyydet ja koulutukset ja onneksi mitkään irtopäät ja veriroiskeet eivät olleet edes mitenkään uuttaa tai nostattaneet niskavilloja pystyyn. Kaikkeen sellaiseenkin turtui nopeasti, vaikka ei olisi omistanut värikästä menneisyyttä.

 

Vegas oli melko nähty ja kun vanhat kuviot ja ystävät alkoivat lipua omaan elämään uudestaan (ja maksoivat yhden parisuhteen) ja horjuttivat sitä omaa regular Joe kulissia niin oli aika vaihtaa kaupunkia. Vuokra-asunto irtisanottiin ja Julian pakkasi omaisuutensa pariin kassiin ja suuntasi auton nokan kohti uusia tuulia. Työnantaja vinkkasi mukavana miehenä samalla alalla toimivasta kollegastaan ja varman työpaikan siivittämänä päädyttiin Los Angelesiin. Siellä ollaan sitten viihdyttykin eikä varsinaisesti haikailtu uhkapelikaupungin värivaloihin juuri ollenkaan. Julian päätyi jopa lopulta ostamaan purkutuomion saaneen pienen omakotitalon vähän huonommalta alueelta ja on varsin tylsän ja tasaisen arkensa lomassa muun muassa remontoinut uutta kotiaan.