Laura Black tapasi Sean Martineaun Chicagossa 70-luvun loppupuolella. Nainen oli muuttanut opiskeluidensa perässä sinne unisesta, pienestä Crown Pointin kaupungista. Kanadalaismies pelasi jääkiekkoa silloin Chicago Blackhawksissa, joka ei todellakaan ollut se sama joukkue, joka nykyään päätyi vuosi vuoden jälkeen playoffeihin. Ei Sean kyllä itsekään ollut kummoinen pelaaja - sillä tasolla - mutta tasalaatuinen ja luotettava kolmosketjun laituri. Parempi se oli naisten narraamisessa ja niin pikkukaupungin tytöltäkin lähti jalat alta, kun kanukki väläytteli parhaimpia hymyjään ja lupasi kuun taivaalta. Kuuta ei tippunut, mutta tasainen ja perusonnellinen elämä Kanadassa kuitenkin. Thunder Bayhyn muutettiin yhdessä, vaikka ensimmäiset vuodet Laura olikin yksinään suurimmaksi osaksi ajasta, kun mies kiersi naapurimaata kumikiekkoa jahdaten. Paria rajumpaa taklausta ja aivotärähdystä myöhemmin Sean joutui päättämään uransa kesken kaiken, mutta sai ainakin rakentaa perheidylliään uuden vaimonsa kanssa. Myöhemmin se päätyi valmentamaan juniorijoukkuetta ja nikkaroimaan, kun NHL-uralta tahkotut rahat eivät olleet samanlaisia tienestejä kuin nykypäivänä Crosbylla tai McDavidilla.

​

Marraskuussa 1983 syntyi pariskunnan esikoinen, 48 tunnin synnytyksen jälkeen terveenä ja potrana. Pojasta tuli Sebastian ja vasta kolmetoista vuotta myöhemmin perhe laajeni toisella ja viimeisellä - iltatähdeksi - syntyneellä lapsella. Vain pari vuotta Milon syntymän jälkeen Lauran terveys alkoi reistailla sen verran, että perhe muutti takaisin Yhdysvaltoihin. Crown Point ja pikkukaupungin idylli ei viehättänyt Seania tarpeeksi, että vaimon entiseen kotikaupunkiin olisi muutettu, mutta Chicago kelpasi sillekin.

​

Milo eli paljon vanhemman veljensä ja äitinsä sairauden varjossa. Isä ihannoi esikoispoikaa ja sen kiekkotaitoja ja myöhemmällä iällä sen pelejä käytiin katsomassa Vermontin yliopistossa minne se päätyi pelaamaan collegetason kiekkoa. Milo yritti aina olla sen vertainen. Kaikkia urheilulajeja baseballista futikseen kokeiltiin, mutta jääkiekko päätyi olemaan se nuoremmankin Martineaun unelma. Koulussakin poika pärjäsi ja lapsuus oli ihan perusonnellista aikaa. Isältä olisi voinut saada enemmän huomiota ja äitikin oli rakastava, mutta sairastelukierteidensä takia usein hyvin väsynyt ja ei paljoa jaksanut sängystä liikkua. Se sitten lopulta kuoli 2010 ja Milo jäi kaksistaan isänsä kanssa. Sebastian oli siinä vaiheessa jo konkari NHL jäillä ja voitti samana vuonna ensimmäisen Stanley Cupinsa Chicago Blackhawksien kanssa. Sean oli pakahtua ylpeydestä.

​

Milokin pääsi hetken nauttimaan änäriunelmista ja high schoolin jälkeen piti lähteä pelaamaan collegetason kiekkoa Notre Damiin sievoisen stipendin siivittämänä. Jääkiekkounelmat romuttuivat kuitenkin yhden pelatun kauden jälkeen eikä vuoden 2015 NHL Draftiin päästy koskaan edes osallistumaan. Milo joskus toivoo, että polvi olisi edes hajonnut jossain tappelussa tai taklauksen johdosta - dramaattisella tavalla - mutta ei. Jalka päätti antaa periksi kesken oman joukkueen harjoittelun ja siitä alkoi kuntoutusputki. Aluksi vamman piti olla korjattavissa ja olla vain hidaste uralla eikä este ja jalka päätettiin operoida ensin kerran ja sitten toisenkin. Vamma ei kuitenkaan parantunut, kipu jäi krooniseksi ja Milo katkeroitui. Lähti Notre Damesta, heitti stipendin ja kaikki kankkulan kaivoon - mutta mitä niillä olisi tehnyt ilman lätkääkään? - ja vietti seuraavat pari vuotta jossain limbossa.

​

Sean halusi muuttaa takaisin Thunder Bayhyn ja Milo ei kestänyt sen sääliä ja jäi Chicagoon. Ei junnu tainnut niihin aikoihin sietää ketään ja velloi vain itseinhossa. Isä ei osannut ymmärtää eikä sen lähestymistapa ollut ehkä parhain, kun mies itsekin oli hyvin murtunut siitä ettei saisi kahta huippujääkiekkoilijapoikaa. Sen pettymys oli käsinkosketeltavaa ja ei ainakaan parantanut Milon mielialaa. Mikään ei tuntunut kiinnostavan ja isoveli jaksoi potkia perseelle sen verran, että sai Milon muuttamaan vierashuoneeseensa ja samalla pidettyä sitä niin silmällä. Milo myöhemmin tajusi olleensa varmaan aika iso rasite veljen jo silloin muutenkin rakoilleelle avioliitolle, mutta silloin sitä ei älytty, kun tuijoteltiin vain omaa napaa. Veljen pelejä käytiin katsomassa - jääkiekkoa ei voitu vihata yhden rikkonaisen jalan takia - ja todistettiin, kun se voitti kolmannen Stanley Cupinsa. Sen nostaessa Lord Stanleyn ilmaan keskellä kaukaloa juhlahumussa, itki Milokin, mutta ei vain puhtaasta ilosta. Omakin kohtalo olisi ollut kohottaa urheilumaailman paras kannu ylös, mutta yksi virheliike ja tiukka käännös kesken treenien oli tuhonnut sen luontaisen yhtälön.

​

Kun pari vuotta oli pyöritellyt peukaloita alkoi elämän uudelleenrakennus kiinnostamaan. Tai lähinnä kaikki muut odottivat sitä - varsinkin Sebastian - kun isän kanssa välit olivat kylmenneet huomattavasti niiden parin vuoden aikana ja ovat edelleenkin varsin kohmeiset. Milo haki uudestaan kouluun - ei ajatellutkaan Notre Damea - ja halusi vain kauas kotikaupungistaan. Vanderbilt hyväksyi hänet sisään ja Nashville tuntui juuri niin oudolta ja kaukaiselta, että sinne muuttaminen tuntui hyvältä vedolta. Milo ei halunnut enää säälipaloja ja apuja, mutta ei voinut kieltäytyä siitä, kun isoveli osti hänelle asunnon ja auttoi lukukausimaksujen kanssa. Kai se oli vain huolissaan ja rakasti ja halusi hänelle parasta. Veljelle maksetaan silti nimellinen määrä rahaa vuokrana, vaikka Milokin tietää, että se asunto on hänen ja Sebastianin nimi lukee vain näön vuoksi papereissa. Nashvillesta on nopeasti tullut uusi koti ja puhdas pöytä ja Milo uskaltaa haaveilla valmistumisesta ja siitä, että aurinko paistaisi joskus siihen omaankin risukasaan. Tai ainakin niinä parina päivänä viikosta, kun elämää jaksetaan katsoa muutenkin kuin loputtoman kyynisenä.