Joaquin ei syntynyt onnellisten tähtien alla vaan enemmänkin syntymäpäiväksi valikoitunut aprillipäivä tahditti elämän. Perhe ei ikinä varsinaisesti ollut perhe - vaan huono vitsi siitä - eikä kotona ollut suurta onnea ja yhteisiä illallisia. Santiago Medina tuli yllättävän hyvästä perheestä, joka oli muuttanut sen isän töiden perässä Espanjasta melkein yhtä lämpimään Teksasiin, kun nuorukainen oli ollut viisitoista. Se ei ollut oikein sopeutunut uuteen ympäristöönsä - harhautunut kaidalta polulta - ja iskenyt hynttyyt yhteen kolme vuotta nuoremman Jodi Spencerin kanssa. Nuori hulttiopariskunta karkasi omille teilleen vanhemmiltaan, kun Jodi oli täyttänyt kahdeksantoista ja sen jälkeen täyttivät päivänsä etsimällä keinoja saada rahaa huumeisiin ja pomppivat asunnosta toiseen. Vuonna 94 yhtälöön lisättiin pienenä syntynyt Joaquin ja kolme vuotta myöhemmin tyttölapsi - Alessandra - eikä se aurinko oikein siihen risukasaan sen paremmin paistanut.

​

Nuori pari lähti entisaikojen Bonnien ja Clyden tapaan, kun esikoislapsi oli kymmenen: Santiago kuoli burglary gone wrongin jälkeen kauppaansa puolustaneen miehen luotiin ja Jodi veti yliannostuksen, kun ei tiennyt mitä muutakaan tehdä paettuaan paikalta. Joaquin oli jo kymmenen ja nähnyt liikaa eikä foster caren piiriin joutuminen auttanut yhtään. Yhteyksiä isovanhempiin ei enää ollut: äidin vanhemmat olivat ehtineet kuolla ja Santiagon vanhemmat olivat päätyneet muuttamaan takaisin Eurooppaan, kun eivät kestäneet katsoa ainoan lapsensa syöksykierrettä eikä niihin saatu koskaan yhteyttä. Niinpä Joaquin päätyi siihen loputtomaan pyörään, joka oli vaihtelevat sijaiskodit ja paikat, joihin yhteenkään ei saanut koskaan juurtua. Sisko oli onnekkaampi - se oli vielä nuori ja vaikutuksille alttiimpi - ja se sai kodin jonkun mukavan valkoisen - ja rikkaan - pariskunnan luota. Siinä vaiheessa Joaquin oli jo kolmetoista ja hankala eikä kukaan halunnut kontolleen poikaa, joka oli pistänyt mielessään jo elämänsä pillit pussiin.

​

Joaquin päätyi muuttamaan useammin kuin haluaisi muistaa ikävuosien 13 ja 18 välillä. Ensin Teksasin sisällä ja sitten tie vei muihin osavaltioihin. Arkansas, Maryland ja lopulta New York olivat vain jotain etappeja sillä lohduttomalla polulla. Omaa klaania ei löytynyt ja lopulta Joaquin oli kyynistynyt koko touhuun, vaikka ei olisi muuta halunnutkaan kuin oman perheen. Niin ei kuitenkaan käynyt, kun elämä ei ollut satua ja kaikissa tarinoissa ei ollut onnellista loppua.

Koska kotiolot olivat aina hiukan niin ja näin - ei opinahjokaan koskaan kiinnostanut. Se oli tosin sääli, koska Joaquin oli aina fiksu lapsi ja on vieläkin. Ei vain street-smart vaan oikeasti etevä matematiikassa ja muita loogista päättelyä tarvitsevissa aineissa. Kukaan ei koskaan osannut tarjota oikeanlaista porkkanaa pojalle ja siispä koulutaival oli poissaolojen ja häirintämerkintöjen värittämä. Joaquin päätyi isänsä tallaamalle polulle: sekaantui jokaisessa uudessa asuinpaikassaan väärään seuraan ja teki kaikkea mistä sai vain rahaa tai adrenaliiniryöpyn. Automurrot, lähikauppojen ryöstelyt ja yleinen mekkalan aiheuttaminen ja vandalisointi tuli tutuksi. Ensimmäiset mugshotit otettiin viisitoistavuotiaana ja tunnelin päässä ei näyttänyt olevan minkäänlaista valoa.

​

Aging out of foster care ei tuonut Joaquinin elämään mitään uutta. Hän jatkoi samalla rikollisella polulla - nyt unelmien kaupungissa New York Cityssä - ja oli tullut ihan taitavaksi siinä mitä teki. NYC:issä käytiin myös high school loppuun ja siellä tutustuttiin muunmuassa Mary Burkhartiin, jonka kanssa leikittiin jonkinlaista kissa ja hiiri -leikkiä välitunneilla. Hän oli nätti, osasi hymyillä ja pääsi livahtamaan paikkoihin joihin monet eivät päässeet. Murtovarkauksilla elätti itsensä eikä virkavaltaa ollut ennenkään pelätty, vaikka vankila ei koskaan houkuttanut. Joaquinin fatal mistake oli tyhjältä vaikuttavaan kartanoon murtautuminen ja paska osui tuulettimeen ennen kuin hän edes älysi haukanneensa liian ison palan nieltäväksi. Kartano oli Alexander Lazarovin, rikollisen joka oli ongelma isolla O:lla, eikä se katsonut hyvällä murtomiestä. Joaquin toivoi kiinnijäädessään joutuvansa mieluummin sinne poliisien käsiin kuin miettivänsä muita vaihtoehtoja, mutta hän ei joutunut koskaan katselemaan yhdenkään vankilan seiniä. Tai vankila ei välttämättä ollut vain kylmä selli ja kalterit vaan joskus se oli se pramea kartano ja loputon tehtävälista. Alexander päätti ettei juniorin tappaminen tai sormien katkominen tai polvien poksauttelu ollut tarpeeksi hedelmällistä ja otti sen vain huomaansa, jota ei kyllä helläksi voinut kutsua. Joaquin sai selkäänsä - toivoi joskus luotia silmien väliin - mutta lopulta tottui uuteen kuvioon elämässään. Olihan hän aina ollut hyvä sopeutumaan ja onnistunut kasvamaan rikkinäisissä ympäristöissä kuin parempikin rikkaruoho.

​

Viimeiset viisi vuotta Joaquin on ollut venäläiselle juoksupoika, joka tekee mitä se tahtoo. Joskus sen vierellä ollaan hienoissa juhlissa ja joskus siirretään varastettuja autoja paikasta A paikkaan B ja välillä harjoitellaan rynnäkkökiväärien ja tarkkuuskiväärien anatomiaa ja miten toisen ihmisen voi tappaa. Alexander on loppujen lopuksi varsin tykästynyt oppipoikaansa, mutta ei pelkää muistuttaa Joaquinia sen paikasta ja miten kaikki mitä pojalla on, saattaa seuraavana päivänä olla poissa. Julmaa, mutta totta on venäläinen silti pysyvin hahmo Joaquinin elämässä pitkään aikaan ja sitä pidetään melkein perheenä. Hän on aina ollut hyvin lojaali ja kun aavistuksen paremmän elämän makuun on päästy, yritetään siitä nyt pitää kiinni kynsin ja hampain. Joaquin asuu miehen tarjoamassa asunnossa ja rakentaa elämäänsä sen aikataulujen ja antamien tehtävien ympärille. Omatunto kolkuttaa välillä eikä hän ole varma haluaako koskaan yletä errand boysta hitmaniksi, mutta elämässä ei voi aina valita korttejaan ja tällä hetkellä jaettu käsi on parempi kuin aikoihin.